Elä täysillä -sivuston 5000 tykkääjän raja ylittyi ja päätin kirjoittaa mitä mieltä itse olen täysillä elämisestä.

Mitä täysillä eläminen sinulle tarkoittaa? Tarkoittaako se, että vauhti ei pysähdy vaikka vastaan tulisi ihan mitä vaan? Ehkä niinkin, vakava sairaus, avioero, lopputili…kaikki ne olen kokenut ja ajan saatossa ne ovat liimanneet minua paremmin kokoon. Parempaan muottiin. Matka jatkuu, mitään pois pyyhkimättä, kaikesta oppineena. Kipu kuuluu asiaan, jos ei kipua, ei myöskään mielihyvää. Toisinaan on hyvä pysäyttää vauhti, ihan kokonaan. Käsijarru ihan maksimiin viritettynä ja katse taustapeiliin. Jos peili on sumussa, se on syytä puhdistaa ja kohdata se mitä sieltä näkyy. Katkeruus, viha, pelko ihan kaikki vaan pöydälle sieltä. Kun pöytä on putsattu, puhtaalle on parempi kattaa.

Yksi on ylitse muiden ja se pysyy. Poikani, joka opettaa minulle aidoimmista aidointa täysillä elämistä, aina kun häntä näen. Uskon, että sinulla on sama juttu, mikäli sinulla on lapsia elämässäsi. Vilpittömyys, uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus elämää kohtaan. Niillä eväillä on ilo rakentaa. Kun potuttaa, sitä ei peitellä. Kaikki pusketaan ulos, mitään ei jätetä hautumaan. Tunteet kuuluvat elämään, niitä ei ole syytä peitellä eikä pysäytellä. Itse olen herkkänahkainen mies, saatan liikuttua nähdessäni päiväkotiryhmän bussipysäkillä huomioliiveissään bussia odottamassa. Ehkä arvaat mitä on odotettavissa mikäli päätän katsoa vaikkapa SuomiLOVE ohjelman. Onneksi näin nelikymppisenä ei tuota enää häpeää tirauttaa vaikkapa teatterin penkissä. Se on sitä täysillä elämistä täysillä tunteilla höystettynä. Mielestäni täysillä elämisessä on kyse siitä, että yksinkertaisesti tuntee olevansa elossa.

Miten sulla menee ihmissuhteissa? Miten sen voi arvioida tai miten siihen voi vastata. Ei varmaan mitenkään. Viihdytkö mielummin yksin vai pitääkö olla porukkaa solkenaan ympärillä? Kestätkö, jaksatko itseäsi vai ahdistaako se? Jos se ahdistaa onko taustapeili varmasti puhdas? Onko avioeron jälkeen viisasta hypätä heti uuteen suhteeseen, jota laastariksikin kutsutaan vai onko parempi ensin opetella olemaan yksin? Pahoja, mahdottomia kysymyksiä. Jokainen tekee niin kuin tekee. Päätökset voivat kuitenkin vaikuttaa siihen onnistuuko täysillä eläminen vai ontuuko, laahaako meno.

Miten kuvailisit jokapäiväistä vireystilaasi? Työssä ja työn ulkopuolella vai onko elämää työn ulkopuolella? Perjantai tai lauantai iltaisin viinipullollisen verran, onko muuten? Onko aikaa HopLoppiin tai ihan vaan pulkkamäkeen ja siellä kännykkä visusti kaapissa tai taskussa tai jos oikein mallikkaasti haluaa toimia, niin auton hanskalokerossa. Ihan samassa veneessä tässä kaikki ollaan, ei liene ihan mahdottomuus, mutta melko hankalaa kuitenkin. Itse uin syvissä vesissä vireystilani kanssa vuosikaudet. Ne olivat osittain itseaiheutettuja tiloja, mieli vaelteli siellä täällä holtittomasti, eikä tahtonut totella. Mitä enemmän pisti hanttiin sitä pahemmaksi meni. Ei ollut ymmärrystä silloin himmata, antaa siimaa ja kuunnella mitä sille kuuluu. Tissuttelut siihen kylkeen, sitten sekosi suolisto, sitten lähti työt, sitten tuli avioero kuten jo mainitsinkin ja oli siinä vielä muutakin. Siinä on ollut joka tapauksessa tekemistä, taiteilemista, keikkumista, kaatuuko vaiko ei kaadu. Toistaiseksi pystyssä. Itseasiassa parhaimmassa balanssissa ikinä, kaikesta huolimatta. Kun perustin Elä täysillä sivuston, minulla oli silloin yksi motto: Never give up. Se on vielä pitänyt.

Käyn säännöllisesti kuuden viikon välein Jorvissa rutiini käynnillä. Käynti kestää keskimäärin parisen tuntia. Istuskelen siellä sisätautiosastolla lepotuolissa, kuuntelen musiikkia ja katselen ympärilleni. Erilaisia kohtaloita etenee pitkin sairaalan käytäviä, toiset hitaammin, toiset verkkaisemmin. Toiset taas liikkuvat enää pyörien päällä. Siellä ajattelen useastikin täysillä elämistä. Nautin täysin siemauksin siitä, että etenen käytäviä verkkaisesti. Näen poikani lähes poikkeuksetta sairaalan ovista ulos astuessani. Se tuntuu täysillä suonissani, siitäkin huolimatta, vaikka niihin on valutettu tunti tulehdusta lievittävää lääkeainetta. Täysillä elämisen perusta rakentuu mielestäni elämän pienien kiitollisuuden tunteiden nauttimiseen. Lähde kuuntelemaan puron solinaa, nähde katselemaan aavaa ulappaa, lähde kiipeämään korkean mäen huipulle ja mieti miten onnekas olet kun voit tehdä niin.

Huumorintajuni on pelastanut minut usein epämukavista tilanteista. Elämä on hirmu haastavaa mikäli huumoria ei löydy tiukoissa paikoissa helpottamaan. Kuten olet saattanut huomata Elä täysillä Facebook sivun päivityksistäkin, niin huumoria ei säästellä. Väittävät, että nauru pidentää ikääkin, joten mitä sitä säästelemään. Sanoisin, että olen peruspositiivinen heppu. Työpaikallani olen saanut kuulla, että tulevat hyvälle tuulelle seurassani. Myönnän, että kyllä se pitää paikkansa, siksi kai tässä aika hyvin kuivilla ja balanssissa ollaankin. Minulla on kuitenkin toinenkin puoli. Olen toisinaan myös synkistelyyn ja niihin syviin vesiin taipuvainen takertumaan. Siitä syystä tässä onkin tekemistä. Onneksi nyt iän myötä synkistelyt ovat vähentyneet ja ymmärrys paremmasta on kasvanut. Ymmärrys siis siitä, että miksi synkistelemään kun voi valita toisenkin mielen tilan. Mieli se vasta onkin mystinen juttu. Se menee sinne minne annat sen mennä. Se ui synkimmistä synkimpään luolaan jos vain annat sille luvan. Älä siis päästä sitä sinne, ohjaa se valkoisen hiekan ja turkoosin veden suuntaan. Siellä suunnassa hymyilyttää helpommin.

En ollut varmasti ainut johon kolahti kovasti Matti Nykäsen ja Olli Lindholmin yllättävä kuolema. Pistäähän se miettimään perustervettäkin. Tässä pätee kuitenkin sama juttu, ei anneta mielelle liikaa valtaa vaeltaa. Tehdään se mitä tehtävissä on.

Jos minun olisi pitänyt kiteyttää koko yllä oleva teksti mahdollisimman lyhyesti, se menisi näin: Pysähdy, kuuntele ja anna elämän näyttää mitä sillä on sinulle tarjota. Mihin sinulla on kiire? Ei oikeasti mihinkään.

Kiitos kun luit ja jos kolahti, niin jaa muillekin!

– Janne